Neptunus – pitkään kuviteltu rauhallisena, yhtenäisenä safiirinsinisenä jalokivinä aurinkokunnan ulkopuolella – osoittautui kaikkea muuta kuin yksinkertaiseksi, kun Voyager 2 kiisi ohi elokuussa 1989. Se, mitä luulimme olevan sileä, syvä sininen ilmavaltameri, oli itse asiassa monikerroksinen kosmisen kemian mestariteos. Ylhäällä lepää valtava, puoliläpinäkyvä verho korkealla näkyvää usvaa: pieniä aerosolihiukkasia, jotka syntyvät metaanin jatkuvasta hajoamisesta kovan ultraviolettiauringonvalon (fotolyysin) vaikutuksesta. Tämä eteerinen verho peittää koko planeetan kuin ohut suodatin, hajottaen saapuvaa valoa ja antaen Neptunukselle sen tunnusomaisen hohteen – samalla lempeästi pehmentäen ja hämärtäen alla vaanivien metaanipitoisten pilvien terävämpiä piirteitä. Toisin kuin sen lähes kaksois-Uranuksen hitaampi ja sumuinen ilmakehä (joka näyttää vaaleammalta ja rauhallisemmalta), Neptunuksen usvakerros on silmiinpistävän tasainen navasta napaan. Ei dramaattisia leveysraittoja tai epätasaista kerrostumista. Tämä tasainen jakautuminen vihjaa voimakkaista globaaleista kiertovirroista – tai ehkä voimakkaista sisäisistä lämpömoottoreista – jotka sekoittavat ja levittävät näitä aerosolihiukkasia valtaville etäisyyksille armottomalla tehokkuudella. Palkinto? Tämä paljastus murskasi aiemmat oletukset ja nosti Neptunuksen esiin aurinkokunnan todellisena villinä lapsena: koti nopeimmille koskaan mitatuille tuulille (puuskat huusivat yli jopa 1 500 mph), myrskyisillä myrskyillä kuten kadonnut Great Dark Spot, ja ilmakehä, joka on paljon dynaamisempi ja myrskyisempi kuin sen jäinen sisar. Usva ei vain koristele – se muokkaa aktiivisesti tapaa, jolla näemme ja ymmärrämme planeetan raivoisaa sääkonetta. Ikonisissa väärävärikuvissa Voyager 2:sta (käyttäen sinisiä, vihreitä ja metaania absorboivia suodattimia) usva näyttää kirkkaan punertavana reunana raajan ympärillä—missä auringonvalo hajoaa korkealle useimpien metaanien imeytymisen yläpuolelle—kun taas levyn keskus näyttää tummemmalta ja sinisemmältä, kun valo uppoaa syvemmälle kaasuun, joka nielee punaisia aallonpituuksia. Todellinen pelin muuttaja planeettatieteelle: todiste siitä, että jopa kauimmaisimmat jääjättiläiset kätkevät räjähtäviä salaisuuksia rauhallisen sinisen julkisivun alle. Lähde: NASA Jet Propulsion Laboratory (JPL) Voyager Mission Archive ja National Space Science Data Center. (Voyager 2:n legendaariset vääräväriset näkymät Neptunuksesta, jotka korostavat planeetan laajuista sumukerrosta, kirkkaita oksien sirontaa ja pilven alla olevia piirteitä elävästi.)