Tähtitieteilijät ovat paljastaneet mahdollisesti havaittavan maailmankaikkeuden suurimman yksittäisen rakenteen: Hercules–Corona Borealis Great Wallin, joka on uskomaton galakseja, joukkoja ja kosmisia säikeitä, jotka ulottuvat hämmästyttävät 10–15 miljardin valovuoden levylle (viimeaikaiset analyysit viittaavat siihen, että se voi olla jopa suurempi kuin alkuperäinen 10 miljardin valovuoden arvio). Ensimmäisen kerran havaittiin yli kymmenen vuotta sitten yllättävän gammasädepurkausten (universumin väkivaltaisimmat räjähdykset, jotka merkitsevät massiivisten tähtien kuolemaa) ryppäyksen kautta, ja tämä valtava piirre vahvistettiin myöhemmin massiivisilla galaksikartoituksilla, kuten Sloan Digital Sky Surveylla. Se ulottuu laajalle pohjoisen taivaan kaistaleelle – Herakleen ja Corona Borealiksen tähdistöistä aina Boötesiin, Dracoon, Lyraan ja jopa osiin Kaksosia – tämä ei ole pelkkä "muuri"; se muistuttaa enemmän valtavaa, hieman pyöreää superfilamenttia kosmisessa maailmassa. Miksi se räjäyttää mieliä: tavanomainen alkuräjähdyskosmologia, jota vauhdittaa painovoima ja pimeä aine, ennustaa, että rakenteiden pitäisi kasvaa vain tietyn suureksi noin 13,8 miljardin vuoden aikana universumin alusta. Aine voi kasaantua vain fysiikan rajoittamilla nopeuksilla, joten johdonmukaisille piirteille on teoreettinen katto – mutta tämä peto ylittää tuon rajan, joskus useammalla kertoimella. Se menee suoraan yli (ja ehkä jopa yli) odotetun yhtenäisyyden mittakaavan suurimmilla mittakaavoilla. Tällaiset löydöt pakottavat kosmologit terävöittämään mallejaan: muokkaamaan oletuksia varhaisen universumin inflaatiosta, pimeän energian tarkasta roolista avaruuden venyttämisessä tai jopa yksityiskohtia siitä, miten aine kasaantui alkuräjähdyksen jälkeen. Vaikka maailmankaikkeus näyttää edelleen tilastollisesti sileältä ja isotrooppiselta (kosmologinen periaate toimii hämmästyttävän hyvin), nämä mega-rakenteet paljastavat, että suurimmat kuviot ovat rikkaampia, kömpelömpiä ja yllättävämpiä kuin oppikirjat, kun se on lopullisesti yksi ainoa yhdistetty kokonaisuus, tai pienempien klustereiden linjaus, jota näkökulmamme vahvistaa? Valamiehistö on yhä pohdinnassa, ja käynnissä olevat GRB-tutkimukset sekä tulevat tehtävät kuten THESEUS ovat valmiina kartoittamaan tilanteen tarkemmin. Joka tapauksessa Herkules–Corona Borealis -muuri toimii jännittävänä muistutuksena: jopa miljardien valovuosien mittakaavoilla kosmos kätkee jättiläisiä, jotka haastavat kaiken, mitä luulemme tietävämme. (Lähteet: NASA, Sloan Digital Sky Survey, Astrophysical Journal, Nature Astronomy, viimeisimmät arXiv-esipainokset ja päivitykset vuoden 2025 analyyseistä)(Kuvat yllä: Taiteilijan käsitykset ja kartat, jotka havainnollistavat Herkules–Corona Borealisin Suuren muurin valtavaa mittakaavaa ja säikemäistä luonnetta kosmisessa verkossa.)

Tämä kiehtova kuva näyttää NGC 5307:n, planeettasumun, joka sijaitsee noin 10 000 valovuoden päässä Maasta Centaurus-tähdistössä. Sen löysi vuonna 1836 englantilainen tähtitieteilijä John Herschel. Planeettasumu merkitsee auringon kaltaisen tähden elämän viimeistä vaihetta ja tarjoaa vilauksen oman aurinkokuntamme kaukaiseen tulevaisuuteen. Kun tällainen tähti lähestyy elämänsä loppua, se laajenee punaiseksi jättiläiseksi, jota voimanlähteenä on ydinfuusio ytimessään. Fuusion jatkuessa ulospäin suuntautuva paine tasapainottaa painovoimaa. Lopulta, kun fuusioenergia heikkenee, ydin romahtaa ja tähden ulkokerrokset sinkoutuvat lempeästi avaruuteen. Jäljelle jää häikäisevä hohtava kaasukuori, joka ympäröi valkoista kääpiötä, tähden ytimen tiheää jäännettä. NGC 5307:ssa nämä hohtavat ulkokerrokset laajenevat hitaasti ulospäin noin 15 km/s nopeudella samalla kun ne jäähtyvät vähitellen. Ajan myötä sumu hajaantuu ja haalistuu, jättäen jäljelle vain himmeän valkoisen kääpiön. Tämä vangitseva kuva on luotu käyttämällä optista dataa, jonka Advanced Camera for Surveys on tallentanut Hubble-avaruusteleskoopin aluksella, ja se julkaistiin elokuussa 2019. Lähde: ESA/Hubble & NASA, R. Wade ym.

Manicouaganin kraatteri (tunnetaan myös nimellä Manicouaganin törmäysrakenne) Quebecissä, Kanadassa, muodostui noin 214 miljoonaa vuotta sitten (±1 miljoonaa vuotta) myöhäisellä triaskaudella, kun suuri meteoriitti (asteroidi), jonka halkaisija on noin 5 km (3 mailia), osui yhteen planeettamme suurimmista ja parhaiten säilyneistä törmäyskraattereihin. Tässä ovat keskeiset faktat: Ikä: 214 ± miljoona vuotta (vahvistettu useilla radiometrisilla ajoitusmenetelmillä, mukaan lukien U-Pb zirkoneille ja muille). Alkuperäinen halkaisija: ~100 km (62 mailia). Nykyinen näkyvä halkaisija: ~72 km (45 mailia), johtuen laajasta eroosiosta satojen miljoonien vuosien aikana (mukaan lukien jäätikön kuluminen). Keskeinen piirre: Baabel-vuori, keskellä näkyvä keskihuippu (kohotettu palautuva rakenne). Nykyaikainen ulkonäkö: Kraatteri on nyt osittain täytetty rengasmuotoisella Manicouagan-tekojärvellä (jota kutsutaan myös nimellä "Quebecin silmä"), suuri keinotekoinen järvi, joka syntyi 1960- ja 1970-luvuilla patoamalla jokia vesivoimaa varten. Säiliö muodostaa näyttävän rengasmaisen (rengasmaisen) vesistön keskiylänköylängön ympärille Kraatterin pyöreä rakenne näkyy erityisesti avaruudesta (kuten näissä satelliitti- ja astronauttikuvissa näkyy), mikä tekee siitä astronauttien suosiman maamerkin. Mielenkiintoista on, että törmäys tapahtui noin 12–13 miljoonaa vuotta ennen trias-jurakauden massasukupuuttoa, joten sillä ei ole suoraa yhteyttä tuohon sukupuuttoon (toisin kuin paljon nuorempi Chicxulub-kraatteri, joka liittyy dinosaurusten sukupuuttoon).