Entä jos "Cry It Out" -unikoulutus (eli sukupuuttoon perustuva unikoulutus) on vaikuttanut nuorten mielenterveysongelmiin? Jollain tapaa se on kaikkein hulluinta tehdä lapselle (ja perustuu uskomattoman huonoon tieteeseen). Vuosisatojen ajan perheet nukkuivat yhdessä ilman ongelmia, mutta nykyään siitä on tullut yhä enemmän tabu... Miksi? Miten toistuva tunteiden välinpitämättömyys vauvalle voi olla terveellistä? Mitä se tekee heidän stressikalibroinnilleen, kiintymyssuhdeodotuksilleen ja itsesäätelylleen? Miten se näkyy heidän pitkäaikaisissa suhteissaan ja sosiaalisissa yhteyksissään? Olen lukenut tutkimukset, ja ne ovat huonosti suunniteltuja ja heikosti perusteltuja. Silti meillä on kokonainen sukupolvi vanhempia, jotka sokeasti noudattavat tätä järjetöntä protokollaa tarkistamatta tietoja itse. Rehellisyyden nimissä myös yhteisnukkumista tukevat tiedot ovat heikkoja, mutta niillä on vuosisatojen ennakkotapauksia, joten tunnen oloni paljon mukavammaksi tukemaan sitä kuin uutta lähestymistapaa, joka on pitkälti otettu käyttöön 1920-luvulta lähtien. Taustaksi: 1900-luvulla behavioristi John Watson (1928), joka halusi tehdä psykologiasta kovan tieteen, ryhtyi kiintymystä vastaan käytävään ristiretkeen American Psychological Associationin puheenjohtajana. Hän sovelsi behaviorismin paradigmaa lastenkasvatukseen, varoittaen "liiallisen äidinrakkauden" vaaroista. 1900-luku oli aika, jolloin "tiede" oletettiin tietävän paremmin kuin äidit, isoäidit ja perheet siitä, miten lasta kasvatetaan. Liiallinen ystävällisyys vauvalle johtaisi valittavaan, riippuvaiseen ja epäonnistuneeseen ihmiseen. Aikakauden hallituksen pamfletti suositteli, että "äitiys tarkoittaa vauvan hiljaista pitämistä, rauhaa tuovissa asennoissa" ja että "äidin tulisi lopettaa heti, jos kädet väsyvät", koska "vauva ei koskaan saa aiheuttaa aikuiselle vaivaa." Yli kuuden kuukauden ikäinen vauva "tulisi opettaa istumaan hiljaa pinnasängyssä; muuten äiti saattaisi joutua jatkuvasti tarkkailemaan ja viihdyttämään häntä, mikä on vakavaa ajanhukkaa." Totuus on päinvastainen. Nyt tiedämme, että lapsen sivuuttaminen kortisolitasojen nostamiseksi ja vahingoittaa luottamusta ja kiintymystä. Silti jokainen nuori vanhempi, jonka tunnen tänään, on aivopesty antamaan lapsensa itkeä hiljaa. Se on todella villiä.