Mitä korkeammalle ihminen menee, sitä helpompi on mennä sekaisin. Monet ajattelevat, että kiipeäminen on kunnianhimoa ja halua, mutta se, mikä todella työntää ihmisiä, on itse asiassa haluttomuus. Kun todella seisot tietyllä korkeudella, tämä energia hitaasti haihtuu pois, mutta et tiedä, missä työskennellä. Joten aina kun tapaan jonkun, joka oli samanlainen kuin minä silloin, täynnä sitkeyttä eikä suostu kumartamaan päätäni, olen aina valmis auttamaan. Tämä ei ole pelkästään muistutus vanhasta itsestäni, vaan myös hiljainen lähetys – luovuttaa valon, jota olin silloin toivonut, ja oikoteitä, joita halusin hänelle viedä. Tämä asia ei ole kovin jalo, mutta se saa minut tuntemaan oloni rauhalliseksi, koska tämä on olemassaoloni vahvistus, menneen vaelluksen vahvistus sekä henkisen maailman itsejohdonmukaisuus ja sublimaatio. Katsoessani hänen nousevan ylös samalla innolla, joka minulla ennen oli, se oli kuin antaisin elämälleni pidemmän merkityksen, joka oli itsensä toteuttamista käytännöllisyyden ulkopuolella.