Iso asia minulle aikuisuudessa on ollut oivaltaa, että voin vain "käyttäytyä normaalisti" parhaani mukaan enkä murehdi siitä sen enempää. Eli: yritän olla ystävällinen, kohtelias, huomaavainen, olla satuttamatta ketään jos mahdollista, olla valmis ja kykenevä riitelemään rakkaideni kanssa. Ja silti kaikki eivät tule pitämään minusta, ja joskus satutan muiden tunteita, ja se on oikeastaan osa elämää. Et tiedä etkä voi ennustaa, mistä muut tulevat, eikä yleensä ole ongelmasi, mitä he heijastavat sinuun; Empatia on väistämättä epätäydellistä. Elin ennen jatkuvassa pelossa, että vahingossa suututtaisin jonkun, koska minulle maailman pahin asia oli ajatus siitä, että loukkaan jotakuta tai minua ei pidetä (vain klassisia miellyttämisjuttuja). Mutta oikeastaan se on uuvuttava tapa elää ja johtaa jatkuvaan lievään epärehellisyyteen. Tapani elää nyt on olla kunnollinen ihminen parhaani mukaan, hyväksyä tekojeni seuraukset ja pyytää anteeksi, kun olen väärässä.