(laukaisimen varoitus) Vuosi sitten juuri tänä päivänä – elämäni muuttui, kun tulipalo tuhosi kotini ja kaikki maalliset omaisuuteni. Kun katson taaksepäin, tajuan, että uudelleenrakentaminen ei koskaan ollut vaihtoehto. Minulle ainoa tie oli rakentaa jotain uutta. Menetys oli seremoniallinen mittakaavaltaan, kokemus vahvisti minua ja arvojani, minäkuvaani, ja lopulta uskon, että se ohjasi minut tielle, joka on lähempänä sitä, kuka voin ja toivon olevani. Tuli opetti minulle uuden radikaalin rohkeuden muodon – se näytti minulle, että mitä rakennaat elämässä, on rakkaudessa ja sanassa. Ja kyllä, molempien omistaminen merkitsee paljon enemmän kuin mikään muu. Muutamaa kuukautta myöhemmin elämäni muuttui taas. Vaikka monet teistä lukijoista todennäköisesti tietävät tulipalosta ja tukivat minua, harva tietää, että sain sitten uskomattoman siunauksen yllätyksestä ja kauniin odottamattomasta raskaudesta. Olimme innoissamme, nimesimme hänet Felixiksi ilon vuoksi, kun hän palasi elämäämme. Ja silti, Felix ei ollut tarkoitettu tälle maalle, ja hänen sydämensä lyönnit lopulta vain pysähtyivät. Muistan olleeni siinä vaiheessa melko vihainen, sumea vihassani – vihainen Jumalalle, vihainen itselleni, vihainen pelkästään epäoikeudenmukaisuudelle, kykenemättä näkemään hopeareunusta, vaikka etsin sitä väsymättä. Suru pahensi joissain asioissa, mutta myös järjesti surun uudelleen. En itke tulen takia, mutta itken melko usein Felixin takia. Hymyilen edelleen useammin kuin itken. Lopulta se on minulle luonnollista. Ja luonnollisesti teen liikaa töitä. Tunnen todellista tarkoitusta siinä työssä, mutta joskus huolestun siitä, jos teen töitä, koska ainakin a+b=c siellä. En oikeastaan tiedä, mitä tai miksi kirjoitan tätä tänne. Ajattelin, että jonain päivänä kaikki lukisivat postauksen, jossa kerrotaan kukkivasta poikavauvasta tai vatsasta, ja kaikki tuntisivat päätöksen hetken. Että tarinallani oli merkitystä. Että se sopisi siististi kauniiseen loppuun ja että elämän kulku vihdoin saisi merkityksen. Mutta joskus asiat eivät käy järkeen. Hopeareunuksia ei ole. A + B ei ole sama kuin C. Elämä ei selitä itseään. Menetys ei oikeuta itseään. Merkitys ei ole taattu. Ja silti, tässä olen. Tässä ollaan, vuosi myöhemmin. Eteenpäin. Läpi. Uudelleen.