Oma minäkuvani on vahvasti kietoutunut vaimooni Johannaan: työskentelemme yhdessä, puhumme aina ja meistä tuli aikuisia yhdessä. Se oli minulle raskasta, kun hänen piti matkustaa, minä tulin nopeasti surulliseksi, en syönyt kunnolla ja niin edelleen, luulen, että taantuin. En vain nähnyt merkitystä tehdä ruokaa vain itselleni! Tai saada talo näyttämään hyvältä, jne. Sitten ystäväni Alice kuoli, ja katsoin, kuinka hänen miehensä käsitteli surua. Hänen energiansa oli hyvin vahvasti "Alice auttoi minua tulemaan henkilöksi, josta olen ylpeä, ja jos jatkan elämistä niin kuin hän minulle mahdollisti elää, kunnioitan ja pidän osan hänestä elossa, sen osan, joka juurtui minuun" – ja siinä oli niin paljon voimaa. Hän oli tietenkin surullinen, mutta hänessä oli melkein pyhää energiaa. Minulla ei ole aavistustakaan, voisinko kunnioittaa kuolleita niin arvokkaasti, mutta hänen näkemisensä muutti jotain syvällä sisälläni. Nyt tunnen kantavani kaikkien rakkautta, joista välitän, läsnä tai ei, elossa tai ei, ja yritän elää mahdollisimman lähellä parasta versiota itsestäni, jonka heidän läsnäolonsa mahdollisti. Se tukee minua. Psykologisesti, luulen, että se on samanlaista henkistä liikettä, jota syvästi uskonnolliset kristityt tekevät, kun he saavat itsensä tuntemaan vaativan mutta rakastavan Jumalan valvovan itseään.