Oli aika, jolloin talvi ei tarkoittanut lämpöleggingsejä tai keskuslämmitystä – se tarkoitti lunta sääriin ja paljaisiin polviin asti, jotka uskalsivat kestää kylmän. Ei housuja, vain villashortseja ja paksuja sukkia vedettynä korkealle, koska niin se oli. Ei hälinää, ei erityiskohtelua. Vain lapsuuden arjen karuutta Britanniassa, kun kohtasi sääolosuhteet sillä, mitä sinulla oli. Kuluneissa takeissa ja kuluneissa kengissä neljä nuorta poikaa saattoi nähdä rivitalossa rivitalossa, heidän hengityksensä huurtuen aamuilmassa. Kylmyys puri heidän jalkojaan, mutta he seisoivat ylpeinä – ei valituksia, ei draamaa, vain naurua, naarmuja ja lupaus pelistä pihalla tai kävelystä kouluun pakastetun voileivän kanssa taskussa. Tämä oli sellainen sitkeys, jonka ansaitsit elämällä, et oppimalla. Kaikille, jotka muistavat ne talvet—kun käytit shortseja lumivallissa etkä ajatellut asiaa sen enempää—tämä on kunnianosoitus sinulle. Sinut on rakennettu kestäväksi sään ja ajan mukaan, muotoutunut takakujille, koulupihoille ja lämmittämättömille makuuhuoneille. Ja jotenkin se teki sinusta vahvemman. © Reddit #archaeohistories